Title:
Author: Poikasieni-
Pairing: Yksipuolinen rakkaus, Roy tykkää Edosta, Edo ei Roysta.
Genre: Angst, yllätys.
Rating: Hakusessa vielä.
Warnings: angstia, mahd. viiltelyä ja tämmöistä muuta mukavaa, useita itsariyrityksiä ja lopussa itsari… olenpa iloinen ihminen <3
A/N: Hellurei vaan taas kaikille.
Päätin kirjoittaa tämmöisen pieni muotoisen angsti ficin. Ei Edosta tällä kertaa, vaan Roysta. Edosta oon kirjottanu jo niin monta, niin ajattelin kirjoittaa välillä Roysta. Koska siitäkin saa angstin, ja synkän ja muuta, jos vaan osaa ajatella oikein, hohoo
Kuitenkin, tämän mie kirjoitin lähinnä purkaakseni omia itsariajatuksia..
Ja tää on vielä aika pahasti kesken, jatkan tätä tänne kunhan saan kirjoitettua loppuun asti~ Ja oisko nimi ehotuksia ?
_____________________________________________________________________
En muista miten kauan olen ollut tällainen.
Ehkä siitä asti, kun Hughes jätti minut, ja kaupan päälle tuo vielä kuoli. Hän jätti paljon kysymyksiä jälkeensä, haluaisin nähdä hänet vielä kerran, edes yhden ainoan kerran. Haluaisin kysyä niin paljon erilaisia asioita, minulla on ihan liikaa kysyttävää, liikaa selvittämättömiä asioita.
Haluaisin vain niin kovasti tietää miksi hän valitsi Gracian minun sijaan, enkö minä ollut tarpeeksi hänelle? Enkö riittänyt tuomaan hänelle onnea? Totta kai en ollut, en olisi voinut suoda hänelle sitä iloa, mitä hän kerkesi jo maistaa ennen kuolemaansa.
En olisi voinut koskaan tehdä hänestä isää. Tiedän, että hän oli kovin lapsirakas, hän jumaloi lapsi enemmän kuin työtään. Kaikki, mitä hän teki, hän teki sen perheensä takia.
Olen ollut paljon sulkeutuneempi, en ole puhunut paljoa kenenkään kanssa omasta elämästäni, kukaan ei tiedä miten minulla menee, mitä minä ajattelen. Ei Edes Riza. Vaikka hän on suurimman osan ajasta kanssani, ei hänkään tiedä mitä olen ajatellut kaiken tämän ajan. Eikä hänen tarvitsekaan tietää.
Tottakai kaikki heistä näkee, että minulla ei ole kaikki ihan hyvin.
Yleensähän olen… iloinenko? En edes tiedä enää… Nykyään olen vain.. Sulkeutunut persoona. Mielessäni pyörii paljon erilaisia asioita, olen miettinyt tosissani henkeni riistämistä, se tuntuu välillä vain paremmalta ajatukselta koskaan. Tiettyinä aikoina, olen iloisempi, pirteämpi ja jaksan jopa tehdä työni, toisinaan siis suurimman osan ajasta olen vain hiljaa, omassa rauhassani ja mietin asioita.
Itseni vahingoittaminen on melkein arkipäivää. Kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt itselleni, ja mitä tulen tekemään. En halua apua. En tarvitse sitä, en halua että kukaan vaivaa päätään takiani, en halua että kukaan välittää minusta. Käsissäni, jaloissani, kyljissä, rinnassanikin on useita arpia, muistuttamassa elämäni tilasta. En voi pitää hihojani enää ylhäällä, niin kuin silloin tällöin pidän, vähissä vaatteissa kulkeminen ei tulisi kysymykseenkään.
Vielä tähän päälle se, että tunne-elämä ei ole mistään parhaasta päästä. Olen kyllä rakastunut, mutta se, johon olen rakastunut ei rakasta takaisin. Ei hän tiedä toki siitä mitä hänestä ajattelen, ehkä se on vain parempi niin. Kaiken lisäksi se, että me molemmat ollaan miehiä.
Ihastuksen kohteeni on tuo nuori valtionalkemisti, Teräsalkemisti Edward Elric. Hän on vain… Kaikin puolin niin hyvännäköinen, hän houkuttelee minua monellakin eri tavalla, häntä on mukava kiusata, kutsumalla pieneksi. Minusta on oikeastaan paljon parempi, ettei hän tiedä, minun on paljon helpompi olla.
Oli tullut syksy, oli todella kylmä ilma. Puista oli tipahtanut kaikki lehdet ja satoi vettä, ilma oli muutenkin kaikin puolin masentava. Niin kuin mieleni, olin kyllä ollut jo pitemmän aikaa hyvällä tuulella, kiitos Edon. Vaikka tuo ei tiedäkään siitä että tykkään hänestä, tuo on osoittanut oudosti välittämistään minua kohtaan, ja olemme viettäneet paljonkin aikaa yhdessä.
Nyt olen vain vaipunut takaisin synkkiin ajatuksiini, ja aloitin taas itseni satuttamisen, pahempana kuin koskaan. Usein haavoista tuli niin syviä, ettei veren vuoto meinannut loppua ollenkaan, ja olin kahden vaiheella mennä sairaalaan tikkaamaan haavat umpeen, mutta kuitenkin jätin sen tekemättä. Kai minun olisi pitänyt mennä, mutta kai he alkaisivat pikku hiljaa ihmetellä, kun tulisin joka ilta, tai vähintäänkin joka viikko tikkaamaan haavoja umpeen.
Olen miettinyt myös sitä, että kertoisinko Edwardille tästä, mitä teen ja mitä ajattelen. Hän tuntuu sen verran luotettavalta, ettei hän alkaisi paapomaan turhaan, ettei tuo alkaisi vahtimaan jokaista pikku liikettäni. Mutta.. Mistä minä sen tietäisin että kertoisiko hän siitä Rizalle, tai jollekin muulle minua lähempänä olevalle henkilölle, että he vahtisivat perääni kuin olisin pieni vaippaikäinen vauva.
Ehkä en siis kerrokaan siitä kenellekään. Pidän näkymättömän maskini kasvoillani, ja hymyilen vaikka minuun sattuu. Se on vain kaikille parempi, etten puhu mitään. Se on minullekin parempi.
Eräs syksyinen ilta olin kotonani viettämässä iltaa yksin. Olin juonut useamman paukun, ja olin melkoisessa humalassa jo. Olin itkenyt koko illan, milloin millekin asialle. Tuntui kamalalta, en pysynyt paikoillani hetkeäkään, kävelin ympäri kämppää hullun lailla, yritin keksiä jotain tekemistä, mutta mitään järkevää ei tullut mieleeni, ja kaadoin vain uuden lasillisen kurkustani alas.
Kävelin hoippuvana ikkunalle ja katsoin yön hiljaista menoa. Ulkona paloi pari katuvaloa, kadut olivat hiljaisia ja vähäliikkeisiä, vain pari ihmistä käveli rauhallisena taloni ohitse, ja menivät koteihinsa. Useat ohi menneistä olivat pariskuntia, se sai mieleni vain synkemmäksi ja käänsin selkäni ikkunalle. Hoipuin pois ikkunalta ja vedin takin niskaani nopeasti, ja etsin hetken oikeaa hihaa mihin tunkisin käteni. Kun sain tapeltua takkini kanssa hetken, menin ovelle ja revin sen auki, ja lähdin hoippumaan yöhön.
Olin yksin. Kaduilla ei ollut ketään, talot olivat hiljaisia ja valottomia, parissa talossa saattoi palaa yksi pieni valo, mutta sekin sammui ja talo näytti autiolta. Kulkukissat pitivät omat orkesterinsa vanhan sillan lähistöllä kun nuo yrittivät etsiä itselleen ruokaa roska-astioista.
Minun kävi tavallaan sääli noita kissa parkoja, roska-astiat olivat tyhjillään, ja noiden huutaminen tuntui vain kovenevan ja kovenevan. Huuto kävi päähäni, kävelin nopeammin kissojen ohitse ja kurkkasin sillan kaiteen yli alla virtaavaan jokeen. Virta oli musta, vain pienet valkoiset vaahtopäät näkyivät himmeässä valossa. Vesi oli niin mustaa, ettei siitä erottanut oliko joki miten syvä, oliko siellä kiviä tai missä alkoi edes pinta.
Täydellistä.
Nousin horjuvana kaiteelle seisomaan ja tasapainoilin siinä, ja suljin silmäni hiljaa. Suljettua silmäni, suljin samalla muut äänet ympäriltäni. Kuulin vain veden vaimean kohinan alapuolellani, kun aallot iskivät kivikkoon kohistessaan virtaa alaspäin. Nielaisin raskaasti ja avasin silmäni, ja tuijotin suoraan taivaalle.
“Antakaa anteeksi.. Kaikki..” Kuiskasin hiljaa itselleni ja annoin kyyneleen pudota silmäkulmasta poskelleni ja sitä tietä takkini kaulukselle. Otin askeleen edemmäs ja nojasin eteenpäin että saisin paremman vauhdin ja annoin itseni pudota.
“Eversti..!” Edwardin ääni huusi vähän matkan päästä, se katkaisi ajatukseni ja avasin silmäni, nähdäkseni sinne missä Ed oli. Hän oli juuri tulossa kohdalleni, olin kerinnyt jo tipahtaa laidalta, hän näytti järkyttyneeltä, ehkä jopa hiukan pelokkaalta.
Putosin jäiseen veteen ja vedin saman tien henkeeni vettä, sen jälkeen en muistanut enää yhtikäs mitään.
Seuraava asia, mitä muistan oli kylmä.
Päähäni sattui jumalattomasti, ja minua paleli.
“Minulla on kylmä…” Köhisin ja aloin yskimään hiukan. En tiennyt oliko siinä ketään, en nähnyt mitään.
“Idiootti! Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit! Olisit voinut kuolla!” Tunnistin äänen Edwardin ääneksi, se sai minut hymyilemään. En tiennyt hymyilinkö vai olinko normaalisti, kasvoni olivat ihan jäässä ja tunnottomat. Olisin voinut kuolla, olinko todella halunnut sitä, sitä en osaa sanoa ainakaan nyt, ehkä halusinkin, en minä muuten olisi tässä makaamassa.
“Anteeksi Teräs…” Sain sanottua lopulta ja värähdin kylmästä, ja sain silmänikin auki. Ed oli märkä, hänen hiuksensa olivat märät, vaatteita myöten. “Hyppäsitkö perääni…?” Se oli yllätys, tai no shokki, en ollut odottanut että joku tervejärkinen ihminen hyppäisi perässäni, tai pelastaisi minut ylipäätään mistään.
“No hyppäsin! Mitä muutakaan olisin voinut tehdä…?! Katsoa sivusta kun kuolet? Älä unta näe!” Tuo raivosi ja avasi hiuksensa ja ravisteli ne kuiviksi. Hän oli niin.. Kaunis kun hänen hiuksensa olivat auki. Voisin tuijotella hänen kasvojaan vaikka kuinka kauan.
“Anteeksi..” Sanoin uudelleen ja koetin nousta istumaan omilleni, kun Ed painoi minut takaisin maahan makaamaan.
“Pysy siellä, löit pääsi kiveen. Pääset sairaalaan.” Tuo sanoi rauhallisesti minulle ja paransi takkia päälläni, että minun ei olisi ollut kylmä. Nyt kun tarkemmin katsoi ympärille, siellä oli pari muutakin ihmistä, nuoria, ehkä minun ikäisiä. He olivat antaneet toisen takeistaan Edwardille, toisen minulle. Pääni tuntuikin hiukan turralta, olin ilmeisesti iskenyt sen juuri kun tipahdin veteen, joten kävin ihan suosiolla makaamaan takaisin maahan ja huokaisin syvään.
Minulla ei ollut mitenkään hyvä olo, minua heikotti ja oksetti, olisin halunnut oksentaa kaiken mitä mahassani oli. Päähäni sattui ja jomotti, niin kuin pari sataa kiloa kiviä olisi ollut pääni sisällä.
Vain pari hetkeä myöhemmin ambulanssi tuli paikalle, ja väki väheni ympäriltäni. Vain Ed jäi istumaan viereeni, tuon nousten sitten ylös ja tuo meni vastaan ambulanssi miehiä.
Miehet näyttivät yllättyneiltä, kun nuo kyselivät mitä oli tapahtunut, toisen noista tullen kuitenkin jo luokseni ja polvistui vierelleni.
“Oletteko juoneet jotain?” Mies kysyi varovasti ja laski ensiapulaukkunsa vierelleni ja avasi sen. Emmin hyvän aikaa kertoisinko, totta kai he saisivat tietää ennemmin tai myöhemmin olinko juonut, joten nyökkäsin hiukan ja jäi seuraamaan hiljaisena miehen touhua. Mies puki päälleen valkoiset suojahansikkaat ennen kuin alkoi tutkimaan päätäni. “Aika ikävän näköinen haava täällä. Mutta ei kuitenkaan paha, se saadaan tikeillä korjattua.” Mies sanoi lohduttavasti ja hymyili, kaivaen vielä laukustaan pari isokokoista vanulappua ja painoi niitä haavani päälle. Mumisin miehelle hiljaa kivuissani ja nousin istumaan tuon avustuksella ja aloin painamaan haavaani itse omalla kädelläni.
Toinen miehistä oli vielä juttelemassa Edwardin kanssa, minua hiukan jopa huoletti se, mitä Ed kertoi miehelle, mies kun vilkuili välillä minua kohti ja nyökkäili sitten hiukan, ennen kuin käveli luokseni hitaasti, pojan kävellen tuon perässä hiljaisena.
“Kuulin pojalta että olit noussut itse sillan kaiteelle ja hypännyt, onko se totta?” Mies kysyi varovasti ja auttoi kaverinsa kanssa minut seisomaan ja lähtivät taluttamaan autolle. En tiedä oikein mitä minun pitäisi sanoa, en halua että he alkavat hoitamaan minun ongelmiani, jos niitä edes onkaan, voihan se olla että minä kuvittelen koko tilanteen päässäni ja elän harhoissani. Jäin hiljaa tuijottamaan ohi vilisevää maata kun miehet kävelyttivät minut ambulanssille ja auttoivat istumaan penkille, toisen heistä tullen kanssani taakse ja he sulkivat ovet.
En pitänyt siitä hiljaisuudesta mikä välillämme oli. Se tuntui raskaalta, sydäntä riipivältä. Olisin halunnut sanoa jotain, kertoa totuuden, mutta en kyennyt.
“Kyllä minä hyppäsin..” Sanoin hiljaa lopulta ja tuijotin vapaata kättäni hiljaisena, tunsin kuinka kivi tavallaan tipahti rinnaltani puoliksi, ja oli taas helppo hengittää. Mies kääntyi katsomaan minua päin ja nyökkäsi huomaamattomasti, ja oli hiljaa taas.
Kaduin jo nyt että myönsin hypänneeni itse. Ties mihin nyt joutuisin, mitä he tekisivätkään minulle nyt, kun tietävät että olen hiukan itsetuhoinen?
Kului kymmeniä minuutteja kun matkasimme suhteellisen nopealla vauhdilla kohti sairaalaa. Matkan pomput kävivät päähäni enemmän kuin makuulla olo, se sai minut tavallaan voimaan pahoin.He nostivat minut autosta ylös ja lähtivät viemään sisälle sairaalaan. Kävelin varovasti heidän mukanaan, ja pidin kättäni suuni edessä, tuntui siltä kuin oksentaisin siihen heti, eikä pää kipu näyttänyt laantuvan ollenkaan.
Samana iltana minut päästettiin kotiin toipumaan ja nukkumaan humala pois. Päätäni särki edelleen, mutta ei niin paljoa kuin sairaalaan tullessa. Ed oli vastassa ulkona ja näytti väsyneeltä sekä hiukan vihaiselta.
“Saatan sinut kotiin.” Tuo sanoi pehmeästi ja käänsi selkänsä minulle ennen kuin lähti kävelemään hitaasti pois sairaalan pihasta.
Lääkärit olivat sanoneet, että pääsen tällä kertaa pälkähästä, olisinhan voinut ihan hyvin horjahtaakin sillalta alas virtaan. Ehkä se olikin niin. Ehkä oikeasti olin vain horjahtanut ja tipahtanut sen seurauksena hyiseen veteen.
Lähdin hiljaisena seuraamaan poikaa ja seurasin tuon kulkua vähän matkan päästä. Vaikka hän oli kovin pienen näköinen, hän viehätti minua kovasti, monellakin tapaa. Hänen pitkät kultaiset hiuksensa olivat kauniit ja hyvin hoidetun näköiset. Rakastan hänen kasvojensa muotoa, ja hänen kultaisia silmiään.
Ensimmäinen asia, johon minä hänessä ihastuin, olivat hänen silmänsä. Silmät ovat sielun peili, kuten sanotaan, hänen silmistään näen roihuavan tulen. Tulen, joka tahtoisi riehua ja roihuta vapaana, ilman esteitä. Silti, vaikka hän näyttääkin vihaiselta ja tuliluontoiselta ihmiseltä, hänessä on jotain tiettyä pehmeyttä, joka vain odottaa omaa aikaansa tulla esiin.
Kuljimme hiljaisena eteenpäin, mietin jotain kevennystä koko ajan, en vain osannut sanoa mitään. Tunsin itseni jotenkin taakaksi, en tiedä miten, mutta siltä minusta tuntui. Nuori, 16-vuotias poika vahtii minua, 29-vuotiasta aikuista miestä, että pääsen kotiini hengissä. Kuinka noloa.
Toisaalta, nyt olisi tilaisuuteni hurmata hänet. Olenkohan liian kännissä siihen? Ehkä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kävelin hiukan nopeammin tuon vierelle ja laitoin käteni tuon selkää vasten.
“Haluaisitko tulla vaikka luokseni yötä?” Kysyin varovasti ja hymyilin pojalle hiukan, kuitenkin yritin pysyä rauhallisena ja hiukan etäisempänä. Ed käänsi katseensa minua kohti ihmeissään, mutristaen suutaan ja löi käteni pois selkänsä takaa pois.
“Tuota.. Jos menet ihan yksin, Al odottaa minua kotiin jo, alkaa olla jo aika myöhä.” Poika sanoi hiljaa ja koetti hymyillä hiukan. Edon lyöminen oli yllättänyt minut. Eikö hän ollutkaan samanlainen kuin minä?
Homo.
Mutristin suutani hiukan ja nyökkäsin varovasti.
“Totta tosiaan, alkaa olla aika myöhä. Kai minunkin pitää mennä siivoamaan ja nukkumaan, että jaksan huomenna olla töissä.” Mumisin toiselle hiljaa ja koetin hymyillä tuolle. “Kauniita unia Teräs.” Sanoin tuolle hellästi ja hymyilin, ennen kuin käänsin selkäni pojalle ja vaapuin sisälle, sulkien oven perässäni.
Painauduin seinää vasten ikään kuin häveten itseäni, miten saatoin olla niin tyhmä, että kuvittelin jonkun rakastuvan minuun noin vain? Tai edes ihastuvan, tai haluavan tulla minun luokseni yötä? Nostin käteni silmieni eteen ja hieroin niitä hiukan, päähän sattui vietävästi eikä paha olo näyttänyt vielä menneen ohi kokonaan.
Kävin vielä lämpimässä suihkussa ja menin sen jälkeen nukkumaan. Joka paikkaa kolotti hiukan, unen saannissa ei ollut mitään ongelmaa.
Aamulla heräsin normaalia myöhempään, olin myöhästynyt jo pari tuntia sitten, ja puhelin soi eteisessä. Vaivauduin nousemaan ylös sängystä, venyttelin hiukan ja vaapuin puhelimelle.
“Eversti Mustang puhelimessa.” Vastasin väsyneenä ja hieroin silmiäni hivenen.
“Sinun olisi pitänyt olla töissä pari tuntia sitten.” Naisen vihainen ääni kantautui puhelimen toisesta päästä. Tiesin että ei olisi pitänyt vastata ollenkaan.
“Huomenta Luutnantti Hawkeye…” Koetin kuulostaa rauhalliselta.
“Sinulla on vain vähän aikaa laittaa itsesi kuntoon ja raahata itsesi tänne, tai minä tulen hakemaan sinut.” Nainen oli vihainen, kuten aina, ei hän varmaan osannut olla iloinen koskaan.
“Luutnantti, en minä voi tulla töihin… Minulla on huono olo..” Sanoin hiljaa ja hieroin päätäni varovasti sormillani ja toivoin että Riza todella uskoisi sen. Olihan minulla oikeasti vähän huono olo, kun muistelee kaikkea mitä tapahtui viime iltana.
“Paha oloko? Oletko taas juonut? Vaikka tiesit että tänään olisi töitä ?” Nainen tenttasi vihaisena, en jaksanut kuunnella sitä, joten löin luurin hänelle korvaan.
Tiesin vallan hyvin, että olin tehnyt väärin, juodessani eilen illalla vaikka tiesin että olisi ollut töitä tänään. Se tuntui eilen hyvältä idealta juoda, se auttoi unohtamaan kaikki paineet, kaikki stressi katosi ainakin hetkeksi. Kunnes tuli takaisin vahvempana kuin koskaan ja olin kuolla sen takia. Hienoa.
Katkoin puhelimesta kaikki johdot, en halunnut että kukaan häiritsisi minua enää tänään puhelimen kautta. Jos joku halusi puhua kanssani, hänen pitäisi tulla tänne ja puhua kasvotusten.
Kului useita kuukausia, olin eronnut virastani armeijassa, ja jäin kotiin. En pystynyt tekemään töitä. Tai no, en minä itse eronnut virastani, minut erotettiin. Führer ja lääkärit erottivat.
Eihän siellä voi pitää virassa sellaista sotilasta, joka kuulee ääniä.
Erotuksen jälkeen, tavallaan masennuin enemmän. Minulla ei ollut enää mitään, tai ketään. Päivät istuin yleensä kodissani, neljän seinän sisällä. Kävin kerran viikossa juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa voinnistani.
Valehtelin.
Useastikin.
Että olisin päässyt pois sieltä helvetistä mahdollisimman nopeasti.
“Sinun pitää kuolla. Sinun pitää kuolla NYT.”
Usein jähmetyin paikalleni kuuntelemaan ääniä, joita kuulin. Ne tavallaan hämmensivät minua vielä enemmän.
Yleensä, ne eivät kehottaneet kuolemaan.. Aikaisemmin ne olivat lähinnä sellaisia, joissa solvattiin ja nälvittiin minua itseäni, sellaisena kuin olin.
“Olet paha ja hyödytön, kukaan ei tarvitse sinua mihinkään, joutaisit kuolla jo pois. Kuvitteletko todella että joku välittää sinusta? Kuvitteletko että sinua odotetaan tulevaksi takaisin tänne, jos sanoisit lähteväsi pienelle matkalle? Kuvitteletko että joku rakastaa sinua?”
Jotkut päivät meni vain siinä, kun mietin mitä olin kuullut. Tarvitseekohan minua enää kukaan? Välittääkö minusta oikeasti kukaan? Mitä jos oikeasti lähtisin jollekin reissulle, enkä tulisi sieltä koskaan takaisin? Huomaisiko kukaan? Lähtisikö kukaan perääni etsimään minua ? Rakastaisiko minua enää kukaan tosissaan? Olisinko kaikille silloin pelkkä leikkikalu, yhden illan huvi ? Olinko oikeasti hyödytön, olisinko oikeasti kaikkien tiellä ? Olinko oikeasti paha ihminen ? Tuonko vain tuhoa?
Usein, ääni oli myös hiljaa, se käski syömään, se käski juomaan, ihan niin kuin se ei koskaan olisi ollutkaan… vihainen ? Voiko mieli olla vihainen omistajalleen ? Kuulostaa… Hullulta, mutta kai se voi.
Pystyin elämään lähes normaalia elämää. Pystyin syömään kunnolla, pystyin nukkumaan ja tekemään kaikki pakollisetkin asiat ilman ahdistusta, ilman ajatuksia itsensä tappamisesta.
Elättelin toiveita parantumisesta, elättelin toiveita rakastumisesta. Olinhan ollut rakastunut, jo pitkän aikaa. Mutta halusin kertoa sen hänellekin.
Ostin eräänä päivänä kimpun kukkia, suklaata en uskaltanut ostaa, ei hän siitä välttämättä edes pitäisi, ja suuntasin kohti Elricien nykyistä majailupaikkaa, he kun olivat jääneet tänne pidemmäksi aikaa. Toivottavasti en saisi nyrkistä ainakaan heti.
Oloni oli parempi, tunsin toivoa, onnellisuutta ja iloa. Olin tyytyväinen tähän oloon, rakastin tätä olo, olin kaivannut sitä jo niin kauan.
Kaarsin kapean kujan kautta ja olin lähes Elricien pihassa, kun huomasin Edwardin seisomassa jonkun pitkähiuksisen blondin kanssa pihalla.
He halasivat, olivat lähekkäin. Yhtäkkiä he vain… suutelivat.
Tunsin miten kaikki hyvä olo katosi savuna ilmaan. Tunsin miten mieleni ahdistui, miten raskaat ajatukset tulvivat mieleeni aallon lailla. Tiputin ostamani kukat maahan järkyttyneenä ja otin askeleita poispäin. Hän olikin hetero, aivan niin kuin kaikki muutkin.
He irrottautuivat, kun blondi tyttö huomasi minut.
“Onko tuo se eversti..?” Kuulin tytön sanovan, ja Ed kääntyi minua päin. Hän näytti järkyttyneeltä kun hän katsoi minuun.
“Roy.. Voin selittää Roy..!” Tuo sanoi ja lähti tulemaan minua päin.
En halunnut olla täällä enää. En halunnut nähdä enää mitään.
Sydämeni oli tapettu, se kuoli, tai teki kuolemaa parhaillaan. Siihen sattui vietävästi, niin kuin siihen pistettäisiin tuhansia tikareita, niin kuin sitä väännettäisiin, revittäisiin, yritettäisiin saada se mahdollisimman moneen pieneen osaan, ettei se koskaan enää korjaantuisi. Haukoin henkeäni, koetin juosta suoraan, että pääsisin kotiini pian.
“Kuole! Sinun pitää kuolla! Sinulla ei ole enää syytä elää, ihastukseksi on jo toisen kanssa, et voi saada häntä enää itsellesi. Olet niin ruma ja vastenmielinen, kuka sinua rakastaisi!”
“Ole hiljaa… Ole hiljaaa jo saatana…!” Nyyhkytin ja taoin päätäni nyrkilläni niin kovaa kun vain pystyin. Mutta ääni ei hiljentynyt. Se jatkoi ilkkumistani ja latistamistani maahan asti. Pääsin kotiin asti ja rynnistin sisälle, suljin oven ja pönkkäsin sen, ettei kukaan tulisi sisälle. Haukoin henkeäni ja yritin ajatella selvästi. Hehän olivat vain lapsuudenystäviä, ei mitään sen vakavampaa….
Ei mitään sen vakavampaa…
“Luuletko, että pelkät ‘lapsuudenystävät’ pussailevat toisiaan huulille? mhmmm. Oletpa harhaluuloinen, toden totta. Ei hän sinusta välitä tippaakaan. Kuka välittäisi? Olet vain kasa paskaa kaikille.”
Valuin seinän vierustalle istumaan ja nyyhkytin enemmän. Totta, kuka minusta välittäisi. Eivät lapsuudenystävät pussaile huulille toisiaan… Se oli vakavampaa, pakko olla..
Halusin tehdä niin paljon, mutta en kyennyt siihen, halusin kerrankin kertoa, miten paljon välitän jostakusta, miten paljon rakastin tätä ja miten paljon haluaisin olla hänen kanssaan, mutta en koskaan saa minkäänlaista tilaisuutta siihen.
En koskaan.
Jos olisin saanut yhdenkin hyvän tilaisuuden, olisin käyttänyt sen jo aikoja sitten.
“Kuole poika, kuole. Tee se nyt. Tiedän että haluat sitä.”
Ei… Et tiedä minusta mitään. Nostin päätäni ylemmäs että näkisin ikkunaan, että näkisin auringon valon. Ilma oli muuttunut masentavaksi, siellä satoi kaatamalla, kaikkialla oli harmaata. Auringon valo oli kuollut, tilalla oli masentava harmaus.
“Tiedän että haluat sitä Roy. Tee se. Pystyt siihen. Kukaan ei ole estämässä sinua täällä.”
Hengitin raskaasti ja tuijotin sateeseen sanomatta sanaakaan. Pystyisinkö oikeasti tekemään sen nyt? Täällä ei toisiaankaan olisi kukaan estämässä sitä..
Halusinko sitä oikeasti? Tiesikö ääni päässäni, että halusin tätä oikeasti alitajuisesti ? Olinko oikeasti valmis heittämään henkeni? Nousin paremmin seisomaan ja kävelin katsomaan masentavaa sadetta hiljaisena. Keräsin kaikki voimani ja vedin verhot kiinni. Kukaan ei saisi nähdä sisälle, enkä minä näkisi ulos. Parempi niin.
Nämä verhot pitäisivät sisällään seuraavat tapahtumat, mikään niistä ei tulisi päivänvaloon.
Kävin noutamassa varastosta paksua narua, mitä olin tarvinnut kun olin muuttanut tähän taloon. Vedin sen katonrajaan ja tein hirttosilmukan narun toiseen päähän ja huokaisin syvään, tuijotin hiljaisena silmukkaa ja nielaisin.
Kuulin ääniä ulkoa, juoksua ja töminää, se sai huomioni herpaantumaan hetkeksi ja käännyin katsomaan ovelle päin. Entä jos he tulisivat sisälle?
Noudin matalan stepperin ja kipusin sille, sujautin silmukan kaulani ympärille ja huokaisin.
“Tee se nyt. Kaikki on ohi pian, et joudu kärsimään enää, sitähän sinä haluat? Vai mitä Roy ?”
Niin.. Sitä minä vain halusin, ettei minuun sattuisi enää, etten enää kärsisi. Hymyilin hiukan ja henkäisin syvään ja potkaisin stepperin altani ja jäin roikkumaan kaulastani katoon pelkän narun varaan.
“Sitä minä vain…..haluan….” Köhisin ja rimpuilin, koetin löytää sijaa jalalleni että olisin saanut itseni ylemmäs, pois roikkumasta siitä. Hätäännyin kun jalkani ei saanutkaan tukevaa otetta maasta ja rimpuilin enemmän. Rimpuilu ei auttaisi mitään, kuristuisin siihen vain pahemmin kun jatkaisin sitä. Jos antaisin olla, kärsisin hitaasti siitä.
“A….pua….” Mumisin ja koetin saada kädelläni kiinni narusta että saisin nostettua itseäni, mutta voimat olivat ehtineet jo ehtyä enkä saanut nostettua itseäni ylös.
Kukaan ei kuullut tai nähnyt hengenhätääni, miksi olin ollut niin tyhmä, että olin mennyt pönkittämään oven ja sulkemaan verhot?
Ääni päässäni oli hiljentynyt, ei kuiskailuja, ei irvailuja, pelkkää hiljaisuutta, sitä hiljaisuutta jota olin odottanut niin kauan kun jaksan muistaa. Nyt sain haluamani, roikkumalla narun jatkeena katossa.
Tunsin kuinka kuola valui suustani poskilleni, eikä henki liiemmin kulkenut suun tai nenän kautta. Valuin lopulta rennoksi narun jatkeeksi, parin kyyneleen valahtaen silmäkulmasta paitani kaulukselle.
Halusin nähdä Edon vielä kerran….
Kuvittelin kuolevani, kun tunsin, että tömähdin maahan, ja kuulin hiljaisia huutoja ja pientä ravistelua. Sain avattua silmiäni hivenen, ja huomasin Edon, joka piti minua puoliksi sylissään ja näytti huolestuneelta ja hengästyneeltä. Hän puhui, mutta ääntä ei kuulunut, näin kuinka hänen huulensa liikkuivat, ikään kuin kutsuen minua.
“Roy! Roy kuuletko?!” Aloin pikku hiljaa erottaa ääniä, mutta henki ei siltikään kulkenut, sain muovailtua jäykille huulille pienen hymyn ja tuijotin Edon kasvoja tyytyväisenä.
Kuinka lähellä hän olikaan nyt. En saisi olla tämän lähempänä häntä enää koskaan.
“Tyhmä! Olisit voinut kuolla..!” Tuo raivosi minulle ja pudisteli päätään. Kuolisin joka tapauksessa hetkenä minä hyvänsä, en saanut henkeä enää kunnolla.
“Ed…. Kumarr…utko hiukan lähemmäs….?” Sain köhistyä ja tartuin Edon kauluksesta vaativasti. Poika näytti olevan hiukan hämillään, mutta tuo kumartui varovasti lähemmäs ja antoi hiustensa peittää meidän kasvot niiden taakse. Hän oli niin kaunis, rakastin hänen kasvojaan, hänen täydellisiä, virheettömiä kasvojaan.
“Roy… Oletko kunnossa…” Tuo kysyi varovasti ja tutki huolestuneena silmiäni. Kurkkuun koski ja päässä pyöri, mutta hymyilin tuolle lempeästi.
“Kaikki on ihan hyvin pian…” Aloitin ja koetin vetää henkeä syvään. “Ennen sitä minä haluaisin kertoa sinulle….. että minä rakastan sinua.”
Olin tyytyväinen, sain vihdoinkin sanottua sen hänelle. Jäin hiljaa odottamaan hänen vastaustaan, Ed näytti hämmentyneeltä, hänen suunsa jäi hiukan avonaiseksi ja tuo sulki silmänsä.
“…En ole kehdannut myöntää sitä kenellekään, edes itselleni… että minäkin olen ollut ihastunut sinuun… jo jonkun aikaa…” Tuo sanoi lopulta hymyillen hiukan, tuon kasvoissa oli pientä punotusta, hymyn vain leviten hivenen. “Minäkin rakastan sinua…”
Muuta en halunnut kuulla. Hymyilin leveämmin ja painoin päätäni enemmän Edoa vasten ja tuijotin tuon silmiin.
“….Suutele minua…” Sanoin hiljaa ja suljin silmiäni hivenen, kun Ed laskeutui alemmas ja painoi huulensa huuliani vasten, sain suljettua silmäni pehmeästi kiinni ja koetin takertua Edoon tiukasti, että pysyisin siinä viimeiset hetkeni.
Suudelma tuntui hyvältä ja pehmeältä, mutta liian lyhyeltä. Aloin valua veltoksi pojan käsille, tuon kiristäen otettaan ennestään että saisi pidettyä minut lähellään loppuun saakka. Kun hän viimein irrottautui suudelmasta, se vähäinen hengitykseni hidastui ja katosi lopulta kokonaan ja jäin velttona makaamaan Edon käsivarsille, tuon painaessa päänsä rintaani vasten ja piti lähellään tiukasti. Huulillani oli vieno, tyytyväinen hymy, sain vihdoin kerrottua hänelle tunteistani ja sain tuntea hänen suudelman, sen ensimmäisen, ja viimeisen kerran.
_______________________________________________________________________________
A/N: Harvinaisen shaisse loppu XD
