Author: Poikasieni-
Pairing: Eee oo
Genre: Songfic
Rating: K-13 maybe
Warnings: -
A/N: Hellurei pallerot! Ollut jo kauan halu ja hinku kirjoittaa 51koodin “Risti kaulassa helvettiin” kappaleeseen Royhin liittyvä ficci. Joka kerta, siis joka kerta kun sen kappaleen kuulee, tulee mieleen Roy. Ei siinä, mukava oli kirjoittaa tätäkin.
Nauttikaa tai jotain.
_____________________________________________________________________
“Ilmassa on ruudin katkua
sokeana kuljen savun seassa
pääni painaa, nuolen haavoja
vasta savun hälvettyä tajuan
näky mieleen painuu
ikuisiksi ajoiksi.”
Tuolloin käytiin vielä kiivasta sotaa Amestisin ja Ishvaalin välillä.
Kaatuneita oli monia, nuoria ja vanhoja. Koko jupakka oli lähtenyt siitä, kun armeijan upseeri oli ampunut ishvaali lapsen.
Sodan tiimellyksessä oli normaaleja sotilaita, sekä niin sanottuja ihmisaseita. Valtionalkemisteja.
Nuori Roy Mustang oli valmistautumassa taisteluun. Tuon katse oli väsynyt ja tuima, kelläpä ei olisi ollut. Hän oli majuri, tulialkemisti.
Mies lähti hitaasti kulkemaan ulos teltastaan, vetäen hanskoja käsiinsä rauhallisen oloisena. Hiekkapölyä oli ilmassa kamala määrä, useita laukauksia ja tuskan parahduksia kaikui ympäri taistelutannerta, miehen kiristäessä hampaitaan tuskastuneena.
“Valtionalkemisti tulossa! Tehkää tietä ihmisaseelle!”
Huuto kuulosti Royn korvissa ikävältä. ‘Ihmisase’, aivan niin kuin hänellä ei olisi tunteita, tai omaa nimeä laisinkaan. Muut upseerit tekivät tietä nuorelle tulialkemistille, kun tuo vielä paranteli hanskojaan käsissään, astellen savun sekaan. Yksi napsaus, ja edessä ollut maa roihahti ilmiliekkeihin, useampi parahdus liekkien roihuamisen lomassa kertoi hänen osuneen sinne minne pitikin. Liekit kuolivat, ja savu hälveni pois heidän ympäriltään.
Maassa makasi useampi ishvaali, valittamassa kipujaan, osa nuista oli kuollut. Pahasti palaneen näköinen nuorukainen yritti kömpiä lähemmäs miestä, kärsivän näköisenä kuin apua pyytäen, yrittäen ojentaa käsiään Royta kohti.
Mies jäi tuijottamaan tuon kasvoja hiljaa, nuita puoliksi palaneita, verenpeitossa olevia kasvoja.
“Minäkö tuon tein?” Hän ajatteli kauhusta kankeana ja tuijotti miestä edelleen järkyttyneenä. Ishvaali tartu Royn jalkaan kiinni, yhden upseerin tullen Royn vierelle ja ampuu miehen hengiltä Royn jalkojen juureen. Roy huohahti raskaasti ja tuijotti miehen ruumista jalkojensa juuressa kauhistuneena, kun veri lammikko levisi tuon alle hitaasti mutta varmasti.
“en unohda heidän kasvojaan
en ikuisuuden huutojaan
siksi vaadin yhden lupauksen
lupaa etten pääse taivaaseen
vaan sinne minne ansaitsen.”
Välikohtauksen jälkeen mies oli lievästi sanottuna shokissa. Tuo tiesi ettei voisi palata enää tältä tieltä mihinkään, hänestä oli tullut murhaaja, armoton tappaja. Mutta hän ei pitänyt siitä, harva tykkäsi, ainoa joka näytti nauttivat ihmisten surmaamisesta oli karmiinialkemisti Solf J. Kimblee.
Hän tiesi ettei voisi nukkua kunnolla, hän muistaa jokaisen tappamansa ihmisen kasvojen piirteet, jokaisen pienen uurteenkin. Hän muistaa kaikkien huudot, hän kuulee ne päässään loppumattomana kaikuna.
Vaikkei mies järin uskonnollista sorttia ollut, tuo rukoili, ettei pääsisi koskaan taivaaseen, sillä hän ei mielestään kuulu sinne, se ei ole luotu hänelle. Ei hän mielestään ole niin hyvä ihminen, että pääsisi taivaaseen, saatikka kuuluisi sinne.
“kuvajainen lähteen pinnalla
sieltä katsoo kalmankalpeina
kasvot tappajan ilman ylpeyttä
synnintahrat koetan häivyttää
muistot vain vahvistuu
joka yö yhä pahemmin
syvälle ne tatuoituu
ikuisiksi ajoiksi.”
Hän meni pesemään kasvojaan masentuneen näköisenä vesiastian luokse. Kuvajainen seisahtuneen veden pinnalla näytti lähinnä haamulta, tummat silmän aluset, ilmeettömät kasvot, kalpea kuin lakana. Silmät olivat ilmeettömät ja lähes tunteettomat, tappajan silmät ja tuijottivat yhteen kohtaa kuin kuolleella. Hänellä ei näkynyt hymyä huulillaan, hän oli totinen patsas, valmiina tappamaan käskyn tullen. Hän oli pelkkä käskytettävä piski, joka ei saanut haukkua vastaan, vaan tehdä niin kuin käskettiin. Yksikin haukku vastaan, tiesi kuulaa otsaan. Piskinä oleminen näkyi tuon kasvoista, alistunut ja kärsivä. Hän ei nauttinut olostaan taistelukentällä, päinvastoin, tuo olisi halunnut olla käskyttämässä muita, tietenkin omalla oikeudenmukaisella tavallaan.
Kului pari vuotta sodasta, eikä tuo ollut vieläkään unohtanut sodan tapahtumia täydellisesti. Tuo edelleen muisti tietyt yksityiskohdat tarkemmin kuin mitään muuta, ne tietyt muistot vahvistuivat ennestään jokaisena yönä yhä pahemmin ja pahemmin. Usein tuo heräsi henkeään haukkoen, käsissään kitkahansikkaansa, valmiina tappamaan vastustajansa. Jotkut yöt mies valvoi pöytänsä ääressä ja miettien menneitä tapahtumia omassa rauhassaan. Tuo ei haluaisi muistaa, mutta ei voi unohtaa. Hän haluaisi unohtaa, mutta muistot olivat ehtineet juurtua tuon mieleen niin tiukasti, ettei tuo kykenisi enää unohtamaan niitä.
Eräänä yönä tuo oli pitkän valvomisensa jälkeen nukahtanut pöytänsä ääreen, pää pöydän kantta vasten.
“en unohda heidän kasvojaan koskaan
en ikuisuuden huutojaan milloinkaan
siksi vaadin yhden lupauksen
lupaa etten pääse taivaaseen
vaan sinne minne ansaitsen.”
Tuo oli uppoutunut unen ihmeelliseen maailmaan. Alussa se näytti kovinkin rauhalliselta, tavallaan takaumalta. He olivat tarkistuskäynnillä Ishvaalin rajalla, hän hiukan ihmetteli sitä miten paikka oli vielä niin hyvässä kunnossa, vastahan se oli kirjaimellisesti räjäytetty maan tasalle.
Yhtäkkiä ilmoille kajahti laukaus, jostain hiukan kauempaa. Ei aikaakaan, kun ihmiset kävivät väkivaltaisiksi, tarttuivat tuolinjalkoihin ja talikoihin, kuka mihinkin ja lähtivät hyökkäämään armeijan upseereita päin. Roy hätkähti ja koetti juosta karkuun, mutta kauhukseen tuo huomasi jähmettyneensä jaloistaan paikoilleen. Ainoastaan tuon yläruumis liikkui normaalisti, ja ishvaalit lähestyivät nuita kovaa vauhtia. Upseerit nostivat aseensa kohti lähestyviä ishvaaleja, mutta samassa nuo vain haihtuivat savuna ilmaan, ja jättivät Royn yksin nuiden armoille.
Tapa heidät kaikki.
Ääni käski ja Royn käsi nousi tuon viereltä raskaasti kohti hyökkääjiä. “Ei..” Tuo mumisi itselleen, kun sormet pakonomaisesti vääntyivät napsautukseen, ja kaikki kohti tulleet ishvaalit roihahtivat liekkeihin tuon edessä. “Ei..!” Tuo huusi ja pakotti kätensä laskemaan alas, horjahtaen nurin maahan.
Kaikkialle tuli pimeää. Se, mihin Roy kaatui, ei varmana ollut maata, se ei tuntunut kovalta, eikä se pölissyt. Se oli ennemminkin pehmeää, paikoin kovahkoa. Hän käänsi päätään hiukan sivuille, nähdäkseen ympärilleen paremmin, ensimmäinen asia mitä tuo näkee oli puoliksi palanut ishvaalin ruumis. Ruumis oli yltäpäältä veressä, eikä se ollut ainoa, jonka Roy näki. Maa oli mustana palaneita, veren peitossa olevia ihmisiä ja hän makasi kaikkien niiden päällä. Tuo koetti päästä ylös tuolta mahdollisimman äkkiä, mutta ei onnistunut siinä, ruumiit kun tarttuivat Royhin kiinni ja vetivät tuota alemmas ja alemmas. Pian miestä ei näkynyt enää, vain hiukan sormenpäitä erottui mustan massan seasta, pian ei enää sitäkään. Jokainen heistä valitti kipujaan Roylle, yrittivät repiä miestä omaan suuntaansa apua pyytäen. Jotkut hahmoista itkivät tuskastuneena, osa päästi korvia hivelevää kiljumista, ikään kuin tuo olisi palanut vielä.
Samassa Roy hätkähti hereille huohottaen ja pomppasi ylös sängystä, peittäen kasvonsa käsiensä taakse piiloon ja piti silmänsä suljettuna, varmuuden vuoksi vain. Tuon otsalta valui valtoimenaan hikeä, jota tuo pyyhki käsiinsä vaivalloisesti shokissa. “Voi luoja…. Voi luoja…”
“joskus aikani koittaa
silloin pitkästä aikaa
avaan tämän vanhan rasian
syyllisyyteni painavan
punaisesta sametista
sieltä laitan ristin kaulaan
se ei tarkoita kuitenkaan,
että anteeksi antoa kaipaan.”
Hän tietää että jonain päivänä tulisi vielä kuolema. Joko hän kaatuisi ylpeästi sodan jalkoihin, tai kuolisi yksin vanhuuteen, ylpeänä saavutuksistaan. Kun hän olisi saavuttanut tavoitteensa, hän avaisi rasian, jonka sisälle mies oli sulkenut punaiseen samettiin käärityn hopea ristin, ja nostaisi sen kaulaansa. Ei sen takia, että hän pyytäisi anteeksi antoa teoistaan, vaan siksi, että osaisi katua, että tuntisi silloisen tuskan lähellä sydäntään.
“en unohda heidän kasvojaan,
enkä ikuisuuden huutojaan
vaikka risti kaulassa kuljen
lupaa etten pääse taivaaseen
vaan sinne minne ansaitsen.”
Vielä nykyäänkin mies muistaa heidän kasvot, ja huudot, mutta enää harvoin näkee niistä minkäänlaisia painajaisia, hän on pikku hiljaa alkanut pääsemään yli siitä, olemaan sujut menneisyytensä kanssa. Ei sitä kukaan voisi muuttaa, kun se on tehty, niin se on tehty. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka kuinka haluaa.
Nyt hän vain täytyy odottaa omaa vuoroaan, vuoroaan joutua surmatuksi toisten ihmisten johdosta. Aivan niin kuin hänen surmaamansa ishvaalit sodassa.
Piilossa kaikkien katseilta, paitansa alla, tuo kantaa sitä hopea ristiä, jonka tuon olisi pitänyt laittaa kun saavuttaisi führerin. Risti muistuttaa Royta siitä, mihin tuo oikeasti kuuluu; helvettiin.
“kun matkani alkaa
mitä mä toivon niin
nyt matkani alkaa
risti kaulassa helvettiin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti